Sota
Sana ”sota” ei enää säikytä kuten ennen. Se on muuttunut arkiseksi sanaksi, joka toistuu uutisotsikoissa, analyyseissä, somekeskusteluissa ja kyläkaupan kassajonossa. Puhumme sodasta kuin säästä – että mitenköhän se tästä kehittyy, kuivuuko vai sataa.
Jokin on muuttunut. Sota ei ole enää kaukainen historiallinen tapahtuma tai muiden ongelma. Se hiipii lauseisiimme, valmistautumiseemme, talouteemme, jopa uneemme. Emme ehkä huomaa sitä heti, mutta vähitellen me alamme varautua – emme enää vain mahdollisuuteen, vaan väistämättömyyteen.
Nato lisää joukkojaan, Venäjä kiihdyttää tuotantoaan, Kiina asemoi itseään historian uuteen kaareen. Jokainen maa tekee samaa: varustautuu. Samaan aikaan puhutaan diplomatiasta, vakaudesta ja rauhan arvosta – mutta sanat tuntuvat ohuilta, läpinäkyviltä verhoilta metallin kilinän takana.
Mikä meitä ajaa tähän? Pelko, realismi vai molemmat? Onko sodan todennäköisyys kasvanut, vai onko se vain vihdoin paljastunut meille sellaisena kuin se on – jatkuvasti mahdollisena, ehkä jopa todennäköisenä osana järjestelmää, joka ei kykene ratkaisemaan ongelmia ilman väkivaltaa?
Historian suuri ironia on, että juuri kun kuvittelimme rakentaneemme maailman, jossa konflikteja ratkaistaan neuvottelemalla ja kaupalla, maailma vetää meitä kohti vanhaa kertomusta: voima oikeuttaa, ja valta syntyy aseista. Siitä huolimatta meillä ei ole kollektiivista halua pysähtyä – koska kiire, kilpailu ja epäluulo ovat jo vallanneet ajattelumme.
Sota ei synny pelkästään ohjuksista ja kenraaleista. Sota syntyy myös puheista, siitä kuinka normalisoimme sen ajatuksen, että sota voi tulla. Että ehkä sen kuuluukin tulla. Alamme sisäisesti valmistautua siihen, unohdamme epäuskon, hylkäämme toivon – ja siinä hetkessä olemme jo ensimmäisen laukauksen väärällä puolella.
Voiko tulevaisuus todella näyttää näin synkältä?
Ehkä juuri siksi on kirjoitettava tämäkin teksti – ei siksi, että vahvistetaan pelkoa, vaan että tunnistetaan se. Että vielä on aikaa puhua toisin. Että kaikki ei ole menetetty, ennen kuin sanomme niin.
Sota-olemmeko alitajuisesti hyväksyneet sen