Hiljaisuuden koneisto-sarja Osa IV

Meille opetettiin uusi hiljaisuus Meille opetettiin uusi hiljaisuus,sellainen joka ei pyytänyt,ei lohduttanut,ei luvannut mitään. Se ei ollut mykkyyttävaan ohje,pieni säätö äänenvoimakkuuteen,joka tehtiin huomaamattakeskellä tavallista päivää. Hiljaisuus ei enää tarkoittanut rauhaa.Se tarkoitti sopivaa etäisyyttä,turvallista sanavalintaa,katsetta joka kääntyy poisennen kuin ehtii kysyä. Me opettelimme sen nopeasti.Opimme missä kohdin lause katkaistaan,mitkä ajatukset jätetään sisätiloihin,mitä ei enää kannata jakaavaikka…

Rautahäkin unelma Lintu lauloi itsensä lukkoon.Sen säkeet olivat hopeisia vääntöjä,kuin kieli, joka solmi itsensä solmuunliian monesta väärin ymmärretystä sanasta. Rautahäkissä kasvoi kieltä,jota kukaan ei halunnut puhua –sanoja, jotka tuntuivatsekä palovammalta että rukoukselta.Ne olivat liian teräviä laulettaviksi,liian hauraita huudettaviksi. Keskipäivän huutooli niin kapea,että siihen kompastuivat unet.Ne putosivat yksi toisensa jälkeenkuin sokeat tähdethiljaisuuden kuiluun,jota kukaan ei uskalla…

Kone käynnistyi ilman ääntä Kone käynnistyi ilman ääntä.Ei varoitusta,ei metallin kirskuntaa,vain hienovarainen muutos ilmassakuin lause,jota ei koskaan lausuttu loppuun. Me jatkoimme puhumistavanhoilla sanoilla,mutta ne putosivat lattiallekuin irralliset ruuvit,vailla käyttötarkoitusta. Jossain päätettiin,että hiljaisuus on tehokkaampaakuin käsky,että vaikeneminen säästää energiaaja haaveet kuluttavat liikaa. Kone oppi meiltä nopeasti:se ei pakottanut,se odotti. Ja me opimme vielä nopeamminolemaan häiritsemättä sen…

Pinnanmuodostus Aika istui muovituolilleja jäi siihen kiinni.Se huokaisi rintalastani läpi,kuten sadepussi, joka vuotaa unia. Muovista valui hiljainen laulu,kuin pakastettu joki,joka ei enää muista virtaamista. Ilta hikoili ikkunaanja heijasti takaisinvain sen, mitä emme olleet sanoneet. Sanat valuivat ikkunasta sisään,kastelivat kellon viisarit,mutta eivät liikuttaneet niitä.Aika jäi tuoliin kiinni.Me jäimme siihen viereen.

Kaukosäätimen sormi Vanha mies painoi nappia,ja siirsi historian toiseen aikaan. Hän pyyhki sodan pois,vaihtoi inflaation muotivinkkeihin,ja tiivisti rakkauden mainostaukoon. Mutta unohti itsensä taustallemissä minä istuinja kirjoitin tämän runon,kuin todistajana rikoksellejoka tehtiin hiljaisuudella. Lopulta hän sammutti kaiken,mutta ruutu jäi päälle.Siinä minä vilkutin takaisin.

Ajaton kaiku Radiosta soi laulujota ei koskaan tehty.Sen säkeet liikkuivat nurinpäin,sanoivat asioita,joita ei saanut sanoa. Se kertoi vuodestajolloin kaikki jäi tapahtumatta.Minä synnyin silloin –sanojen väliin,päivämäärän sivuun. Yhä minussa asuu kaikuajasta, jota ei ole ollut.Kun puhun, kuuletko?Se ei ole ääneni.Se on niiden,jotka jäivät syntymättä.